Muu Suomen ulkopuolella tehty rikos
Rikoslain soveltamisalaa koskevassa luvussa on säännös muusta Suomen ulkopuolella tehdystä rikoksesta. Sen mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, josta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus, sovelletaan Suomen lakia, jos valtio, jonka alueella rikos on tehty, on pyytänyt rikoksen syytteeseenpanoa suomalaisessa tuomioistuimessa tai rikoksen johdosta esittänyt pyynnön rikoksentekijän luovuttamisesta, mutta pyyntöön ei ole suostuttu. Säännös ilmaisee sijaislainkäytön periaatteen, jonka mukaan rikokseen voidaan tiettyjen edellytysten täyttyessä soveltaa Suomen rikosoikeutta, vaikka rikoksella ei ole muuta liittymäkohtaa Suomeen kuin se, että rikoksesta epäilty oleskelee Suomessa, eikä mikään muu rikoslain soveltuvuutta koskeva säännös sovellu siihen. Sijaislainkäytön periaatteen taustalla on ajatus, että oleskeluvaltio toimii ikään kuin sellaisen valtion puolesta, jolla on asiassa ensisijainen toimivaltaintressi.
Periaatteessa sijaislainkäyttö voi tulla kyseeseen myös muun kuin tekopaikan valtion hyväksi. Rikoslain sijaislainkäyttöä koskeva säännös soveltuu kuitenkin ainoastaan silloin, kun pyynnön esittäjä on nimenomaan se valtio, jonka alueella rikos on tehty. Sijaislainkäytön periaatteen tavoitteena on toisaalta poistaa toimivalta-aukkoja niissä tapauksissa, joissa tekijä pakenee valtioon, jolta puuttuu riittävän läheinen liittymä rikokseen ja tämä valtio ei luovuta henkilöä toimivaltaiseen valtioon syyttämistoimenpiteitä varten. Toisaalta sijaislainkäyttö myös edesauttaa tarkoituksenmukaista lainkäyttöä mahdollistamalla syytetoimenpiteiden siirtämisen Suomeen esimerkiksi laajojen rikosvyyhtien yhteydessä, joihin voi sisältyä useita eri valtioissa tehtyjä rikoksia. Tämä tekee mahdolliseksi yhteen liittyvien rikosten käsittelemisen kerralla keskitetyssä oikeudenkäynnissä sekä yhteiseen rangaistukseen tuomitsemisen.
Sijaislainkäyttö tulee kyseeseen ensinnäkin silloin, kun valtio, jonka alueella rikos on tehty, on esimerkiksi tarkoituksenmukaisuussyistä pyytänyt rikoksen syytteeseenpanoa suomalaisessa tuomioistuimessa. Säännöksiä syytetoimenpiteiden siirtämisestä toisesta valtiosta Suomeen on muun muassa kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetussa laissa ja rikosoikeudellisia menettelyjä koskevien toimivaltaristiriitojen ehkäisemisestä ja ratkaisemisesta sekä esitutkinnan ja syytetoimien siirtämisestä Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetussa laissa. Toiseksi sijaislainkäyttö voi tulla kysymykseen, kun tekovaltio on rikoksen johdosta esittänyt pyynnön rikoksentekijän luovuttamisesta, mutta pyyntöön ei ole suostuttu. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, että hänen luovuttamisensa tekopaikan valtioon ei ole mahdollista tai sitä ei pidetä tarkoituksenmukaisena. Jos oleskeluvaltiolta näissä tapauksissa puuttuisi mahdollisuus harjoittaa omaa toimivaltaa, saattaisi rikoksentekijä vapautua rangaistuksesta ainoastaan siitä syystä, että häntä ei pystytä luovuttamaan tekopaikan valtioon.
Sijaislainkäytön ideana on, että oleskeluvaltio toimii tekopaikan valtion puolesta, joten rikoslain sijaislainkäyttöä koskevan säännöksen soveltamisen edellytyksenä on aina, että kaksoisrangaistavuuden vaatimus täyttyy. Kaksoisrangaistavuusvaatimuksella tarkoitetaan vaatimusta siitä, että jokin teko on säädetty rikokseksi paitsi siellä, missä siitä on tarkoitus tuomita rangaistus, että siellä missä kyseinen teko on tehty. Säännöksen soveltamiseksi vaaditaan lisäksi, että valtio, jossa rikos on tehty, on esittänyt pyynnön rikoksen syytteeseen panosta tai rikoksentekijän luovuttamisesta. Suomi ei siis voi oma-aloitteisesti ryhtyä rankaisemaan ulkomailla tehdyistä rikoksista tällaisissa tapauksissa. Säännöksen käyttöalaa rajoittaa lisäksi vaatimus siitä, että rikoksesta on Suomen lain mukaan voitava tuomita yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Tämä kyseinen rajoitus sulkee säännöksen alaisuudesta Suomen ulkopuolella tehdyt rikokset, joihin ei niiden vähäisyyden vuoksi ole syytä käyttää suomalaisten viranomaisten voimavaroja.
Oikeushenkilön rangaistusvastuu
Rikoslain soveltamisalaa koskevassa luvussa on myös säännös oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Pykälän mukaan myös oikeushenkilön rangaistusvastuu määräytyy Suomen lain mukaan, jos rikokseen kyseisen luvun mukaan sovelletaan Suomen lakia. Kyseinen säännös ei ole itsenäinen soveltamisalasäännös, vaan säännös on riippuvainen kyseisen rikoslain luvun muista soveltamisalasäännöksistä siinä mielessä, että se tulee sovellettavaksi ainoastaan sillä edellytyksellä, että siihen luonnollisen henkilön tekoon tai laiminlyöntiin johon oikeushenkilön rangaistusvastuu perustuu, voidaan soveltaa Suomen rikosoikeutta. Oikeushenkilöä itseään ei Suomen lain mukaan pidetä rikoksen tekijänä, vaan oikeushenkilö tuomitaan aina jonkun luonnollisen henkilön sen toiminnassa tekemän rikoksen perusteella. Niissä tapauksissa, joissa Suomen rikosoikeus soveltuu luonnollisen henkilön tekemään rikokseen, voidaan siis myös oikeushenkilölle määrätä rangaistus Suomen lain mukaan edellyttäen, että rikos on sellainen, josta oikeushenkilö voidaan Suomen lain mukaan asettaa rangaistusvastuuseen.
Suomalaisen oikeushenkilön rangaistusvastuuseen asettaminen ulkomailla tehdystä rikoksesta edellyttää toisaalta siten myös sitä, että rikoslain yleiset edellytykset oikeushenkilön rangaistusvastuulle täyttyvät. Kun tarkastellaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta ulkomailla tehdyistä rikoksista, on analysoitava rikoslain soveltamisalasäännöksiä sekä oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia säännöksiä rinnakkain. Näin ollen ensinnäkin vaaditaan, että kyseessä on sellainen rikos, johon nähden oikeushenkilön rangaistusvastuu ylipäänsä soveltuu. Jos näin ei ole, oikeushenkilön rangaistusvastuun kannalta ei ole merkitystä sillä, että rikokseen voidaan muutoin soveltaa Suomen rikosoikeutta. Lisäksi vaaditaan, että rikoksentekijä joko kuuluu oikeushenkilön johtoon, on virka- tai työsuhteessa oikeushenkilöön taikka on toiminut oikeushenkilön edustajalta saamansa toimeksiannon perusteella.
Edellytetään siis, että jokin edellä mainittuihin henkilöryhmiin kuuluva tekijä syyllistyy rikokseen, johon Suomen rikosoikeutta voidaan soveltaa. Näiden edellytysten lisäksi vaaditaan vielä, että oikeushenkilön johto on ollut joko osallisena rikokseen tai sallinut sen tekemisen taikka ettei oikeushenkilön toiminnassa ole noudatettu vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen ehkäisemiseksi. Riittävää ei siten ole esimerkiksi se, että oikeushenkilö on sinänsä laiminlyönyt huolellisuusvelvollisuutensa ulkomailla tehdyn rikoksen estämiseksi, mikäli rikokseen ei voida lainkaan soveltaa Suomen rikosoikeutta. Suomen rikosoikeutta ei myöskään voida soveltaa yksinomaan sillä perusteella, että teko on tehty ulkomailla suomalaisen oikeushenkilön hyväksi.
Kaksoisrangaistavuuden vaatimus
Rikoslain soveltamisalasäännösten joukossa on myös vaatimus kaksoisrangaistavuudesta. Sen mukaan silloin, kun rikos on tehty vieraan valtion alueella, Suomen lain soveltaminen voidaan perustaa Suomalaiseen kohdistunutta rikosta, Suomalaisen tekemää rikosta tai Muuta Suomen ulkopuolella tehtyä rikosta koskevaan säännökseen vain, jos rikos myös tekopaikan lain mukaan on rangaistava ja siitä olisi voitu tuomita rangaistus myös tämän vieraan valtion tuomioistuimessa. Rikoksesta ei silloin Suomessa saa tuomita ankarampaa seuraamusta kuin siitä tekopaikan laissa säädetään.
Kyseinen rikoslain säännös koskee siis kaksoisrangaistavuuden vaatimusta eli sitä, että teon on oltava rangaistava sekä tekopaikan lain että Suomen lain mukaan. Tekotyypin tai teon rangaistavuus ei sinänsä riitä täyttämään säännöksen asettamia edellytyksiä. Säännöksessä edellytetään nimenomaisesti sitä, että rikoksentekijä voitaisiin tuomita rangaistukseen samasta teosta myös tekopaikan tuomioistuimessa. Suomalaisen tuomioistuimen on siis otettava huomioon niin tekopaikan rikosoikeudelliset kuin prosessuaalisetkin normit ja vallitseva oikeuskäytäntö, josta voi aiheutua se, ettei rangaistusta tuomittaisi siellä esimerkiksi oikeuttamis- tai anteeksiantoperusteista tai rikoksen vanhentumista koskevista säännöksistä johtuen. Syyttäjän tehtävänä on näyttää toteen se, että kaksoisrangaistavuuden vaatimus täyttyy.
Lisäksi säännöksessä määritellään se, ettei Suomessa saa tuomita ankarampaa seuraamusta kuin olisi voitu tuomita tekopaikan lain perusteella. Ratkaisevaa on siten teosta säädetty rangaistusmaksimi. Huomioon tulee ottaa sellaiset rikokseen liittyvät olosuhteet, jotka tekopaikan lain mukaan vaikuttavat rangaistusasteikkoon. Kaksoisrangaistavuuden vaatimusta voidaan perustella ensinnäkin suvereenisuusargumentilla. Tekovaltiota tulisi ensisijaisesti pitää toimivaltaisena sen alueella tapahtuneista rikoksista. Mikäli toinen valtio tuomitsee rangaistukseen teosta, joka tekopaikan lain mukaan ei ole rikos, tämä merkitsee aina jonkinasteista puuttumista tekovaltion sisäisiin asioihin. Kaksoisrangaistavuuden olemassaolon edellyttäminen ainakin lieventää toisen valtion sekaantumista tekovaltion sisäisiin asioihin.
Kaksoisrangaistavuuden vaatimus on lisäksi perusteltavissa rikoksentekijän ja laillisuusperiaatteen kannalta. Tekijän pitäisi periaatteessa aina pystyä arvioimaan teostaan aiheutuvat rikosoikeudelliset seuraukset. Sitä hänen voi olla vaikea tehdä, jos hänet voitaisiin tuomita rangaistukseen toisessa valtiossa tekopaikan laista riippumatta. Yksilöiden on lähtökohtaisesti voitava luottaa siihen, että he voivat toimia oleskeluvaltion lainsäädännön puitteissa. Toisaalta voidaan myös lähteä siitä, että tekijän on joissain tapauksista mahdollista ennakoida voivansa joutua toisen valtion kuin oleskeluvaltionsa rikosoikeuden alaisuuteen. Tämä koskee muun muassa tilanteita, joissa ulkomailla tehty teko kohdistuu suoraan tuomioistuinvaltioon ja joissa on kyse kansainvälisestä rikoksesta. Myös aktiivisen persoonallisuusperiaatteen suhteen on katsottu joissakin tapauksissa aiheelliseksi poiketa kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta.
Mikäli kaipaat apua rikoslain soveltamisalaan liittyen, ota yhteyttä osaaviin rikoslakimiehiimme.
Rikoslaki (39/1889) Luku 1
Laki kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa (4/1994)
Laki rikosoikeudellisia menettelyjä koskevien toimivaltaristiriitojen ehkäisemisestä ja ratkaisemisesta sekä esitutkinnan ja syytetoimien siirtämisestä Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä (295/2012)